Asiakkaiden kokemuksia terapiasta

Yrittäjä

Hakeuduin terapiaan tilanteessa, jossa omat voimani olivat täysin loppuneet...

Hakeuduin terapiaan tilanteessa, jossa omat voimani olivat täysin loppuneet, olin syvässä mustassa kuopassa enkä päässyt sieltä liikkumaan mihinkään suuntaan, ahdistus oli valtava. Olin kokenut suuren pettymyksen työurallani joutuessani luopumaan rakkaasta yrityksestäni,joka oli ollut pitkäaikainen haaveeni täyttymys. Ryhdyttyäni äitini omaishoitajaksi koin pettymyksen itseeni jälleen kun en kyennytkään vastaanottamaan alzheimerin taudin tuomia vaatimuksia, eritysesti äitini vihamielisyyttä minua kohtaan. Pettymys itseeni oli pohjaton. Terapiassa tärkeintä minulle oli se,että vierellä oli toinen ihminen, joka tuntui olevan minun puolellani, joka auttoi selventämään ajatuksiani ja tunteitani, jonka kanssa kykenin turvassa katsomaan kipeitäkin asioita elämässäni. Minulla on tunne, että en olisi selvinnyt ilman terapiaa eteenpäin. Terapiani kesti n.kolme vuotta. 

Pystyin palaamaan takaisin omaan psyykkisesti vaativaan työhöni. Sain takaisin myös innostuksen omaan elämääni.

20-vuotias opiskelija

I'm the only one to comprehend this pain. 

I'm the only one to comprehend this pain. This is so very unreasonable and unfair! Someone please understand my anguish already! 

Stay away. Stay away. Don't get so worked up. Don't worry. Don't worry. Don't come crying to me about your every problem. Go away. Go away. Yes, it’ll disappear sooner or later. So just pretend to be fine and put up with all of it. 

If I keep my mouth shut no one would find out. No one but I would understand this pain. So I will not scream. I will not make a ruckus. I will live an empty life.” 

Reilu kolme vuotta sitten minulla diagnosointiin keskivaikea masennus. Diagnoosia ennen olin ilmeisesti kärsinyt masennuksesta jo useamman vuoden ajan. Tuolloin uskoin, että pystyn jatkamaan opintojani entiseen tapaan, olivathan ne aiemminkin sujuneet ongelmitta. Masennus teki kuitenkin arjesta paljon hankalampaa. Lisäksi ihmissuhteeni kärsivät merkittävästi. Ihmiset ympärilläni eivät ottaneet tunteitani vakavasti ja osa jopa leikitteli niillä. Tästä johtuen piilotin lähes kaikki kivuliaat tunteet muilta ihmisiltä ja näyttelin päivästä toiseen, että kaikki on hyvin. Samalla uskottelin itselleni, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. 

Näin jälkeenpäin voin todeta että se oli virhe. Loppujen lopuksi taakka kävi liian raskaaksi. Aloin tahtomattani eristäytymään ja lopulta romahdin täysin. Tilanne tuli lähipiirilleni täytenä shokkina. Olin onnistunut piilottamaan ongelmani heiltä täydellisesti pirteän olemukseni taakse. 

Olen käynyt psykoterapiassa 1-2 kertaa viikossa viimeisen puolen vuoden ajan. Meillä on vielä paljon työtä edessämme, mutta jo tänä lyhyenä aikana on tapahtunut edistystä. Olen oppinut paljon uusia asioita itseni sekä ollut paremmin kosketuksissa omien tunteitteni kanssa.

Onnellinen, aikuinen nainen

Kahden pienen lapsen äitinä, hoitajana työelämässä ja alkoholistin vaimona elämä oli kovinkin rankkaa.

Kahden pienen lapsen äitinä, hoitajana työelämässä ja alkoholistin vaimona elämä oli kovinkin rankkaa. Hoidin perhettäni ja työssä hoidin sairaita ihmisiä – en luonnollisestikaan osannut jäsentää jaksamistani ja elämääni joten syytin kaikesta työtäni. Kipuilin siellä ja olin kovin  väsynyt, liian väsynyt. Kunnes sain maata järisyttävän  paniikkikohtauksen joka oli tie uuteen. Tästä alkoi ahdistus ja pelkotilat.

Hain apua erilaisista paikoista ja ihmisistä mutta ystäväni suosituksella hakeuduin terapiaan. Olin tuolloin puolessa välissä neljääkymmentä. Terapiaan menin kuin soitellen sotaan, en juurikaan tiennyt mihin olin ryhtymässä. Lopetin saman tein masennuslääkkeeni kun halusin oikeasti kohdata itseni ja voimavarani, se oli minulle hyvä päätös. Se että en tiennyt terapiasta mitään, en ollut lukenut kokemuksia enkä keskustellut kenenkään kanssa, oli minulle hyvä. Näin aloitin omannäköisen terapian josta tulikin ihan huippu! 

Makasin terapeutin sohvalla kaksi kertaa viikossa viiden vuoden ajan. Terapia oli minulle kaikki kaikessa. Mikään ei mennyt sen edelle ja sovin kaikki menoni tähän sopivaksi. Makasin ja annoin mieleni vaeltaa erilaisissa tiloissa – terapeuttini sanoi minulle että olin lähdes psykoanalyysissä. Niin syvälle itseni laskin noina vuosina. Henkinen kipu oli joillakin kerroilla sanoin kuvaamaton kun kävin mieleni kipuja uudelleen. Mutta kipu oli myös parantumista. 

Lopettamispäätösta ohjasi pitkälle taloudellinen tilanne, kelakorvaus loppui ja punnitsin kokemaani. Tein surutyötä reilut puoli vuotta terapiassa. Ensimmäistä kertaa tunsin puhdasta surua jossa ei ollut vihaa tai katkeruutta. Puhdas suru on kaunista kokea. 

Minulla muuttui lähes koko elämä, asunto, avioliitto kariutui, työpaikka. Kaikki ystävät säilyivät, onneksi. Tämä oli fyysistä muuttumista mutta henkisellä puolella muuttui kaikki, maailma avartui. Tuli luottamus itseeni ja muihin. Koin itseni arvokkaaksi, rakastettavaksi. En ole ollut masentunut, en ole ahdistunut eikä muitakaan mielen häiriöitä ole ilmaantunut. Tietysti normaaliin elämään kuuluu kaikenlaiset tuntemukset mutta osaan erottaa ne ja käsitellä. Näin voin luottavaisin mielin matkaa eteenpäin. Terapeuttini sanoi että muutos on pysyvää kun epäröin parantumistani. Muutos on tosiaankin ollut pysyvää. Terapeuttini sanoi myös mieleeni jääneet sanat kun epävarmana katsoin tulevaisuuttani: kun tulee ahdistus tms istu alas ja mieti mistä se tulee. Tai jotakin sinnepäin mutta tämä on auttanut, antaa tunteiden tulla ja mennä. Joitakin voi auttaa tulemaan esiin kaivamalla kätketyt tunteet mutta jotkut on hyvä antaa vain olla. Olen oppinut kuuntelemaan sisäistä maailmaani todella hyvin, olen sinut sieluni kanssa ja sen olen joskus kohdannutkin. Mikä hieno onkaan tämä kohtaaminen! 

Tässä kirjoittaa onnellinen, aikuinen nainen. Kiitollinen Eevalle hänenammattitaidostaan ja persoonastaan.Juuri minulle sopiva terapeutti.Lämmin mutta napakka! 

Mies 53 vuotta

Olen 53-vuotias mies ja hakeuduin terapiaan monien vaiheiden kautta.

Jo hyvin varhain ilmeisesti opin ohittamaan omat tunteeni ja kokemukseni todellisuudesta, puhumattakaan, että olisin luottanut niihin tai pitänyt niitä arvossa. Toisaalta minun ikäpolveni kasvatusmetodit olivat kuuluisat uhkailu, kiristäminen ja lahjonta. Tällaista taustaa vasten myöhemmin aloin rakentaa itsetuntoani erilaisten suoritusten varaan, mikä on positiivinen seikka sinänsä, mutta varsin raskas tapa kohdata elämää ja elää elämää, koska turvallisuuteni oli kytketty aivan liian paljon siihen, mitä muut ajattelevat tai miten muut hyväksyvät minut.

Olin hakenut syytä ahdistukseeni milloin työstä, milloin mistäkin olosuhteista ja voin vakuuttaa, että nekin olivat osaltaan totta, järkeviä ja loogisiakin, mutta tunne-elämä ei seuraa logiikkaa kohdallani. Opiskelin, tein samaan aikaan töitä, olin kahden lapsen isä. kaiken olisi pitänyt olla hyvin, mutta olin jännitteinen, levoton ja kärsin varsinkin työhön liittyvistä epäonnistumisen peloista ja siitä, että muut näkevät miten huono olen.

Elämäni ajautui kriisiin 15 vuotta sitten ja kriisi huipentui avioeroon, minkä seurauksena menetin lapset ja kaiken ulkoisen, minkä varaan olin oman itsetuntoni rakentanut. Kaiken kaikkiaan 6 vuotta kesti tämä selviytymistaistelu. Aloin miettiä, jos sittenkin voisi vielä jotain yrittää ja hain opiskelemaan, sain myös kelalta myönteisen päätöksen terapiasta. Joskin terapeutit olivat kiven alla, osittain sattumalta sain terapeuttini numeron ja siitä se lähti.

Aloitin terapiani kolme vuotta sitten. Ehkä suurin muutos on käynyt tavassani kohdata ihmisiä, osaan paremmin pitää puoleni ja osaan pitää kiinni rajoistani ja itseni puolella enemmän kuin kolme vuotta sitten, vaikka vieläkin on taipumus uhriutua ja kokea siihen liittyviä kielteisiä tunteita, avuttomuutta, pelkoa ym. Terapiassa olen tullut enemmän tietoiseksi tunteiden alkuperästä, vastuustani tulla ”käytetyksi” ja siitä, mikä on toisten vastuuta. Terapiassa on minulle ollut merkityksellistä vastaanotetuksi tulemisen tunne ja myös koulutuksella on oma painoarvo.

Minulle on merkinnyt terapia yksinäisyyden sietämistä, kun olen joutunut luopumaan toisille läsnäolijan tavasta elää ja hoitaa muita, tämä on itsekästä , mutta terapeutin avulla olen alkanut uskaltaa näin tehdä ja syyllisyydentunteet eivät ole vieneet mukanaan. Terapiani jatkuu.

Leena, terapiassa 2010-2012

Olin sellaisessa tilanteessa, että avioliittoni oli päättymässä eroon jo toistamiseen elämässäni.

Olin sellaisessa tilanteessa, että avioliittoni oli päättymässä eroon jo toistamiseen elämässäni, joten mielialani ja voimavarani olivat hyvin vähäiset. Koin, etten selviä tilanteesta yksin. Olin aiemminkin saanut terapiasta paljon apua jaksamiseeni, joten toivoin nytkin pääseväni elämässä eteenpäin sen avulla.

Aluksi kävin satunnaisemmin, mutta pian tajusin, että vointini säilyttäminen ja paraneminen vaatii säännöllisempää käymistä terapiassa. Terapeutti oli kanssani samaa mieltä, että voisin hakea KELAn tukemaa terapiaa ja siten saada säännöllisen tuen pidemmäksi ajaksi. Vuoden jälkeen koin, että vointini ei ollut vielä sillä tasolla, jolla sen toivoin olevan, ja koska työni oli samaan aikaan melko psyykkisesti haastavaa, toivoin terapian avulla toipumiseni jatkuvan ja työkykyni säilyvän. Sain siis toisenkin vuoden päätöksen Kelasta. Aluksi keskustelimme nk. naamakkain, mutta terapeutin ehdotuksesta kokeilin myös, miltä tuntuu puhua asioita selällään rennosti maaten, ilman katsekontaktia. Se tuntui aluksi oudoltakin, mutta oivalsin, miten erilaisia ja toipumista itse asiassa paremmin palvelevia asioita mieleeni, ja sitä kautta pohdintaan, tuli sillä tavoin. Kaksi kertaa viikossa oli mielestäni juuri sopiva määrä, ei liian usein, mutta riittävän tiheään, että oli helppo jatkaa aina siitä, mihin ns. oli viimeksi jääty.

Terapiassa merkityksellistä se, että sain riittävän usein ja turvallisesti päästää ns. ulos mielestäni kaikki vaikeat ja mieltä askarruttavat kysymykset ja mietteet. Terapian ansiosta kohtasin asioita itsestäni ja menneestä, joita en olisi osannut tai jaksanut työstää yksin tai itsenäisesti. Terapian avulla opin pitämään itsestäni enemmän ja aloin antaa itselleni anteeksi asioita, joista olin pitkään itseäni syyttänyt. Jaksoin paremmin arjessa, kun oli säännöllinen ”puuskutus”- paikka ja –aika.

Terapian jälkeen olen oppinut paremmin näkemään, mikä toiminnassani on vanhaa jäännettä, jopa lapsuudestani asti kantautunutta vääränlaista kiltteyttä ja omien tarpeiden unohtamista ja vähättelyä. Terapian päätyttyä olen voinut entistä paremmin ja varmasti ollut myös muille paremmin apuna ja tukena. Usein huomaan mielialan laskiessa, että ikään kuin kuulen taas mielessäni terapiassa käsiteltyjä asioita, ja saan nopeammin toimintani taas tukemaan omaa vointiani ja jaksamista. Terapia on ollut paras oppikouluni!